Jarkko Hantula

Tieteen tulevaisuus on nuorissa

Uudessa Mikko Packalenin ja Jay Bhattacharyan julkaisemassa tutkimuksessa (http://www.nber.org/papers/w20920.pdf) selvitettiin ihmisten iän merkitystä tutkimuksen innovatiivisuuteen. Taustalla oli fakta, jonka mukaan uuden tiedon ja siis tieteen etenemisen kannalta aivan uusien ideoiden pariin hakeutuvat tutkijat ovat välttämättömiä. Ilman heitä tieteen suuret hyppäykset eivät olisi mahdollisia.

Tutkimuksessa Packalenin ja Bhattacharyan osoittivat, että iällä on huomattava merkitys tutkijoiden aihevalinnalle. Tieteellisen uransa alussa tutkijat ovat useammin aivan uusien aiheiden parissa kuin vanhempina. Toisin sanoen Packalen ja Bhattacharyan vahvistivat esimerkiksi Charles Darwinin ja Max Plankin esittämän ajatuksen siitä, että nuoret tutkijat valitsevat vanhempia kollegoitaan ennakkoluulottomammin tutkimusaiheensa.

Tässä vaiheessa minun tulee esittää ikävä kysymys: olemmeko me senioritutkijat sitten turhia tieteen edistymisen kannalta?

Vastaus on meidän onneksi negatiivinen. Kaikkien merkityksellisimmät uudet ideat nimittäin syntyvät tutkimusryhmissä, joissa senioritutkija on yhteistyössä nuorempiensa kanssa. Tällä havainnolla on merkitystä käytännön tutkimuksen kannalta niin kansainvälisesti kuin Suomessakin.

Tutkijat itse nostavat esille kaksi työnsä tulosten loogista seurausta. Ensimmäinen on se, että nuoriin tutkijoihin kannattaa panostaa meidän vanhempien kustannuksella esimerkiksi suosimalla heitä apurahoja jaettaessa. Näin varmistetaan tutkimuksen mahdollisimman suuri innovatiivisuus ja vältetään ajan myötä väistämättä lisääntyvä jämähtäneisyys.

Toiseksi he toteavat, että meilläkin viime vuosina esille noussut tutkijan urapolkujärjestelmä (tenure track), jossa nuorista tutkijoista valitaan parhaat urapolulle turvaan rahoituksen epävarmuudesta, ei saa tutkimuksesta tukea. Näin siksi, että urapolku kannustaa nuoria liian nopeasti itsenäiselle uralle, jossa vanhempien kollegoiden ohjaus käy nopeasti vähäiseksi. Tämän seurauksena kaikista hedelmällisin vanhemman ja nuoremman tutkijan yhteistyö jää perinteisiä pitkän pätkätyövaiheen sisältäviä rahoitusmalleja vähäisemmäksi.

Packalenin ja Bhattacharyan tutkimusten tulosten valossa Suomessa käynnissä oleva tutkimusrahoituksen väheneminen (http://jarkkohantula.puheenvuoro.uusisuomi.fi/169885-suomen-tulevaisuutta-ei-rakenneta-korkean-teknologian-ja-osaamisen-varaan) tulee johtamaan kansalliseen katastrofiin, sillä nykylinjalla yliopistojen ja tutkimuslaitosten vakinaisen henkilökunnan uusiutuminen lähes pysähtyy. Näin nuoremmat, vakinaista työpaikkaa vailla olevat, tutkijat joutuvat hakeutumaan pois tieteelliseltä uraltaan samalla kun eläkeviroissa istuvat vanhemmat käyvät yhä vanhemmiksi ja epäinnovatiivisemmiksi.

Itse asiassa epäilen näin jo tapahtuneen, koska suomalainen tutkimusrahoitus lisääntyi 1980- ja 1990-luvulla nopeasti, jolloin tutkimusvirkoihin asettunut, mutta vielä viroissaan istuva, vakituinen tutkijakunta on käynyt vuosi vuodelta yhä vanhemmaksi. Samalla on myös suomalaisen tieteen taso kääntynyt laskuun ainakin Suomen Akatemian selvitysten mukaan.

Toiseksi on nähtävä, että yleisin - mutta epävirallinen - tieteen organisoituminen vapaasti rakentuviksi tutkimusryhmiksi näyttäisi olevan innovatiivisin tapa organisoida tutkimusta. Tähän liittyen onkin outoa, ettei tutkimusta liene koskaan organisoitu tällaisten ruohonjuurilähtöisten tutkimusryhmien perusteella missään yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa.

Syitä tutkimusryhmien hylkäämiselle organisaatioperusteena voi löytää helposti vaikka niiden henkilökeskeisyydestä tai epämääräisyydestä. Mutta yhtä hyvin voidaan kysyä myös, että olisiko sellainen ratkaisu liian innovatiivinen hallintobyrokratian näkökulmasta? Niin tai näin; sitä kannattaisi kuitenkin kokeilla, koska käsillä olevan tutkimuksen perusteella se olisi luultavasti kaikkia muita tutkimuksen organisaatiomalleja tehokkaampi.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat