Jarkko Hantula

Kuinka saada Nobeleita Suomeen?

Päätoimittaja Matti Kalliokoski ehdotti tänään Helsingin Sanomien kolumnissaan, että Suomen pitäisi asettaa seuraavaksi kansainväliseksi tavoitteekseen jalkapallon MM-kisojen sijaan tieteen Nobel. Vertailu on absurdi, mutta ei välitetä siitä, sillä kansainvälisen tieteen huipun saavuttaminen on erinomainen tavoite.

Aloitan sillä, että suomalaisten Nobelien vähyys on itse asiassa näköharha. Näiden palkintojen määrään on nimittäin oleellisesti vaikuttanut se, ettei Nobeleita jaeta kaikille tutkimuksen aloille. Eikä etenkään sellaisille, joissa suomalainen tiede on maailman terävintä huippua. Sellaisia ovat eläinekologia, metsätieteet tai tietotekniikka.

Näille aloille on Nobelien puuttuessa kehitetty muita korkean profiilin palkintoja, joista Suomeen on tullut useampiakin. Kaukokartoituksen edelläkävijä ja Metsäntutkimuslaitoksen professori Erkki Tomppo sai yksinään vuonna 1997 kahden miljoonan kruunun Wallenberg-palkinnon. Saman tempun teki Valmetin työryhmä vuonna 1999, Suomen ABB:n tutkijaryhmä vuonna 2009 ja jälleen Metsossa tuotekehitystä johtava Mika Viljanmaa vuonna 2012. Wallenberg-palkinnoissa näkyy siis suomalaisen tutkimusjärjestelmän ja käytännön metsä- ja paperikoneteollisuuden korkea laatu ja syvyys.

Maailman metapopulaatiotutkimuksen kärkinimelle, eläintieteen professori Ilkka Hanskille, myönnettiin ensimmäisenä pohjoismaalaisena vuonna 2011 neljän miljoonan kruunun Crafoord-palkinto. Linux-järjestelmän luoja Linus Torvalds puolestaan jakoi 1,2 miljoonan euron Millenium palkinnon vuonna 2012 japanilaistutkijan kanssa.

Tämän palkintosateen perusteella voisi ajatella nyt muutoksen kourissa olleen suomalaisen tutkimusjärjestelmän toimineen varsin kohtuullisesti, etenkin kun huomioidaan kansakunnan koko ja sen tutkimuksen resurssit. Eikä sen yhteiskunnallinen vaikutuskaan liene ollut aivan mitätön, jos katsotaan vaikkapa suomalaisen metsäteollisuuden kokoa ja menestystä tai tietotekniikkaan pohjaavan osaamisen nousua 1990-luvulta alkaen.

Mutta palataan Nobeliin? Mitä sen saamiseksi olisi tehtävä?

Kalliokoski listaa kolumnissaan joitain edellytyksiä kuten vankan tieteellisen pohjan, koti- ja ulkomaiseen tutkijayhteisöön ja sen ulkopuolelle ulottuvan verkostoitumisen sekä saatujen tutkimustulosten markkinoinnin. Tämä on hyvä lista, mutta siitä puuttuu kaksi aivan oleellista seikkaa.

Ensimmäinen Nobelin saamisen edellytys on tutkijan kiihkeä intohimo työtään kohtaan. Tämä intohimo näkyy kokoaikaisena tutkimustyöhön antautumisena. Aivan samoin kuin vaikkapa musiikin tai urheilun alalla, ei myöskään tieteen terävimmälle huipulle ole asiaa kuin niillä tutkijoilla, jotka ovat valmiita sovittamaan koko muun elämänsä tieteenteon ehtojen mukaan.

Tämän seurauksena kaikki menestyvät tutkijat rikkovat joka vuosi Suomen työaikalainsäädäntöä, joka sallii vain 250 tunnin ylityön vuoden aikana. Lisäksi he rikkovat liukuvan työaikalainsäädännön rajoja, jotka ovat 40 tunnin enimmäisliukuma ja kolmen tunnin päiväkohtainen ylitys.

Toisin sanoen, saadaksemme Nobeleita laillisesti, olisi suomalainen työaikalainsäädäntö uudistettava huippututkimuksen sallivaksi. Eihän huippu-urheilijakaan laske harjoitustuntiensa määrää lainsäädännön rajoissa pysyäkseen, vaan mitoittaakseen ne parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi.

Toinen ja vielä tärkeämpi Kalliokosken unohtama seikka koskee tutkimuksen vapautta. Uutta tietoa tuottava tutkimus vaatii aina luovuutta ja ajatusten vapaata assosiaatiota mutta myös tarkkaa suunnittelua ja asioiden organisointikykyä tutkittavan asian selvittämisen kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla.

Näistä tärkein on luovuus, jota ei voi organisoida sen enempää kuin taidettakaan. Ideat syntyvät äkkiarvaamatta, melkein kuin sattumalta, mutta niiden syntymistä voi edesauttaa stressittömällä olotilalla ja rutiineista poikkeavilla signaaleilla. Niinpä luovuus on helppo tuhota hierarkkisilla organisaatioilla, hallinnollisilla kokouksilla, joustamattomalla byrokratialla, paljolla paperityöllä ja hallinnollisilla intranetrutiineilla.

Itse tutkimuksen vapaus on Suomessa ollut takavuosina suhteellisen hyvällä tasolla, kuten edelle kirjaamani saavutukset osoittavat. Tästä huolimatta Suomessa ollaan määrätietoisesti siirtymässä yhä enemmän keskusjohtoiseen järjestelmään, jossa rahoitusta jaetaan poliittisten päätöksentekijöiden hyväksi näkemiin aiheisiin.

Viimeisenä muutoksena tähän suuntaan on vienyt Strategisen rahoitusvälineen perustaminen, jossa tutkimusaiheista päättää valtioneuvosto strategisen tutkimuksen neuvoston esityksen pohjalta. Samankaltainen käytäntö oli käytössä myös edesmenneessä Neuvostoliitossa. Järjestelmä tuotti hyviä urheilijoita – tosin dopingilla terästettynä.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

Toimituksen poiminnat